Mun elämä on kai tarkoitettu menemään päin honkia, kuten meni isänikin elämä(kuoli 61-vuotiaana monisairaana ja katkerana). No, mä oon vasta katkera mutta menossa kohti monisairasta.

On mies ja kaks lasta. Mies petti ekan kerran ekan muksun syntymän jälkeen.(tyypillistä!!!

Hullu jäin ja ajattelin, että tuo sama mies joskus huomioisi minut. Ei ole huomioinut naisena, ei äitinä eikä ystävänä. Ei kukan kukkaa, ei korun korua. Aikaisemmissa työpaikoissa oli kärsimys olla töissä äitienpäivän jälkeen, koska naiset esittelivät, mitä olivat saaneet äitienpäivälahjaksi. En ole kateellinen siitä ,mitä joku sai, vaan siitä, että naisella oli huomioon ottava mies.

Rakennettiin talo pääkaupunki seudulle milleniumin aikoihin riitelemättä. Mieheni työskentelee valtion virassa palkan ollessa sen mukainen kuten työajankin(erittäin epäsäännöllinen). Minä onnistuin saamaan unelmieni alalta töitä ja palkka oli suurempi kuin miehelläni ja sain vielä työsuhde autonkin. Mieheni tulisi perimään maata maalta sitten joskus mutta siihen saakka piti pärjätä. Minä tyttö huolehdin lapsista, heidän harrastuksista ja omista töistäni. Kodinhoito jäi vähemmälle ja siitä sain haukut niskaani.

Sain miehen mukaan "keskustelemaan" ulkopuolisen kanssa, jossa ruodittiin, olenko ehtinyt täyttää astianpesukonetta vai en. Ei siis mitään muutosta asiaan.

Olen entinen kilpaurheilija ja lasten jälkeen en enää ehtinyt liikkua, jolloin kilot hiipivät kroppani kimppuun. En siis viihdy itsesssäni. Lastenhoito apua käytettiin vain äärimmäisessä hädässä, kum minulla oli työmatka ja mies oli töissä(työvuoroja ei pystynyt muuttamaan). Missään ei käyty miehen kanssa ja jos käytiin lapset olivat mukana. Mieshän ei mitään järjestä, joten kaikki olivat minun harteilla.

Kannoin harteillani synkkää salaisuutta, joka selveni miehelleni yllättäen. Maksoin kokoajan tuloistani ulosottoon maksuja, koska opiskeluaikanani lainasin siskolleni rahaa, jota en saanut takaisin. Eli koko ajan n.10 vuotta tein kahta työtä pitääkseni kulissit kunnossa ja jotta mies ja lapset saisivat kaiken jota tarvitsivat.

Jossakin vaiheessa mies kiinnostui Veikkauksen peleistä. Aluksi siihen meni muutamia kymmeniä markkoja ja nyt 10 vuoden jälkeen, pelaaminen on joka päiväistä. päivittäin rahaa menee 20-40 euroa. Joskus voittaa 100 euroa ja on onnellinen.

Miehen veli maalla kuoli ja sinne jäi vanha maalaistalo käytännössä tyhjilleen. Sain idean muuttaa pois pääkaupunkiseudulta paremman elämän toivossa. Mies sai työpaikan ja perhe muutti maalle myytyään talonsa. Haaveissa siinteli maalaistalon remontti ja parempi elämä.

Remontti tehtiin viime kesänä tiukalla aikataululla mutta budjetissa ei pysytty maaseudun "järkkyjen" remontti-reiskojen takia. Nyt näistä tekemättömistä töistä ja niiden maksuista kiistelemme mieheni ja minä. Toisena kiistanaiheena on me ja remontti-reiskat. Mies vaan sanoo, kun olet ottanut hoitoosi, ni hoida. Tällöin hänen on helpompi syyttää mua. Mun logiikan mukaan me ollaan tässä suossa yhdessä.

Ja jotta tämä olisi vielä kamalampi soppa, minä jouduin viime kesä työttömäksi ja siksi vastasin remontista, koska mies kävi töissä. Uudet työt aloitin viime marraskuussa koeajan ollessa 6kk(ulkomaalainen firma).Ja viime kuun alussa, heti loman jälkeen ilmoitettiin, että en nauti luottamusta (olen kuulemma hyvä työntekijä, mutta olen liian auttavainen ja sanon asiat liian suoraan: pomoni oli suomalainen)eli koeajalla loppuivat työt. Olen siis jälleen työtön ja mies ei kestä tätä tilannetta yhtään.

Mies itse on ollut vuorotteluvapaalla mutta minulle hän ei sitä soisi. Nytkään mitään tukea en ole saanut(niinkuin en koskaan)tässä tilanteessa.

Onneksi ulosottosotkut on aikoja sitten maksettu mutta miten nämä remontti-reiska sotkut saisi järjestykseen, kun vastaavasta mestarista ei ole apua.

Koen itseni sylkykupiksi, josta kukaan ei välitä. Kukaan ei kysy minulta miten minä voin tai voisinko tarvita apua. Minun ahdinkoani ei kukaan huomaa, ei edes mies.

Kerronpa vielä esimerkin: yhdessä työpaikassa ollessani jouduin työpaikkakiusaamisen uhriksi ja siitä järkytyneenä seuraavana viikonloppuna meidän talon maalaustalkoissa tipuin tikkailta 3m. suoraan pihakivetykselle. Seurauksena oli, etten pystynyt seuraavaan viikkoon kävelemään kuin kepeillä Kun palasin keppien kanssa kotiin, porukka jäi vielä syömään. Mies jäi ottaa kuppia yhden toisen miehen kanssa. itse istuin alakerran sohvalla odottaen, josko apua saisi yläkertaan menoon. Ja ykskaks mies katosi nukkuu, jättäen minut alakertaan. siinä istuin ja ihmettelin elämääni. eli en ole minkään arvoinen miehelleni. Selkäni on kiukutellut tästä lähtien(selälle ei voi tehdä mitää, kun missään ei näy mitään) ja rasittuu kaikesta kantamisesta(mm. kauppakassit, mattojen tamppaus, siivous) Mutta mitään ei tarvitse noteerata, kun minua ei ole edes olemassa.

Havaitsen itsessäni piirteitä, jpista olen huolissani ja pelkään tulevani hulluksi. Pelottaa jopa tämän ääneen sanominen. Tuntuu, että tarvitsisin apua, mutta mistä.

Saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan...